Aulis Sallinen viettää 90-vuotispäiviään 9. huhtikuuta täysissä voimissaan. Hänen tuorein sävellyksensä, melodraama Shaka saa kantaesityksensä kesäkuussa Naantalin musiikkijuhlilla, ja toukokuussa Ratsumies tulee uutena versiona Kansallisoopperaan.
Aulis Sallisen puheessa äly leikkaa ja huumorin pilke kukkii niin kuin ne ovat aina tehneet ennenkin. Tapasimme ennen 9.4. olleita 90-vuotispäiviään hänen Helsingin kodissaan, tarkoituksena keskustella lähinnä uudesta Shaka-teoksesta, mutta juttu polveili eläviin muistoihin ja teräviin kommentteihin laajemminkin.
Sallisella oli olohuoneen pöydällä valmiina Shakan uusi partituri, joka kuullaan ensi kertaa Naantalin musiikkijuhlilla 5. kesäkuuta, ja sen rinnalla toinen samanniminen partituuri 1960-luvulta. Kyseessä oli alun perin Yleisradiolle tehty radiofoninen teos Senegalin tasavallan ensimmäisen presidentin ja runoilijan Sédar Senghorin tekstiin, jonka oli suomentanut Pentti Karhunmaa.
Tarina vie 200 vuoden taakse eteläiseen Afrikkaan, jossa kauhua ja kunnioitusta levittänyt kuningas Shaka (1787–1828) muistelee valloituksiaan niin sodassa kuin rakkaudessa. Nauhalla esiintyivät Tauno Palo, Iiris-Lilja Lassila ja Veikko Sinisalo.
”Aioimme lähettää teoksen Prix Italiaan, mutta kustantaja puuttui peliin ja sanoi, ettei meillä ole oikeuksia – hävittäkää koko teos. Asia ratkesi vasta, kun Senghor kävi Suomessa Urho Kekkosen valtiovieraana. Minäkin tapasin hänet, ja lupa heltisi sen tien”, Sallinen muistelee.
”Naantalin musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Elina Vähälä pyysi minulta teosta festivaalilleen, ja minulle tuli mieleen, että voisin tehdä Shakaan uuden live-musiikin seitsemälle soittajalle. Näyttelijänä on Matti Leino, jonka isä on kenialainen, ja Tauno Palon ja Iiris-Lilja Lassilan äänet kaikuvat alkuperäisen nauhan 13 katkelmissa”, säveltäjä kertoo.
Teos on tavallaan nuoren ja vanhan Sallisen kohtaaminen.
”Erona oopperaan tietenkin on, että lausuja ei ole laulaja, joten musiikillinen luonnehdinta jää soittimille. Kyllä tämä tuntuu jännittävältä paluulta. Naantalin kirkko asetti työlle vaatimuksensa balanssin suhteen. Tekstissä on paljon afrikkalaisia runokuvia ja taistelukuvauksia, jotka herättivät musiikillisia mielikuvia.”
Mediahuomiota jopa liikaa
Aulis Sallisen ensimmäinen ooppera, Ratsumies saa uuden ohjauksen Kansallisoopperassa 9. toukokuuta. Tuotantotiimi (ohjaus Jussi Nikkilä, lavastus ja puvut takis, kapellimestari Hannu Lintu) lupaa versiota, joka sijoittuu ydinkatastrofin jälkeiseen dystooppiseen tulevaisuuteen. Mitä säveltäjä ajattelee tästä?
”Oopperassa libretto on se, johon suhteessa lavaratkaisut toimivat tai eivät. Ratsumies sallii paljon vapautta, sillä se on rakkaustarina, joka voi hyvin siirtyä ajasta toiseen. Punainen viiva on tässä suhteessa vaikeampi. Odotan jännityksellä, mitä Kansallisoopperassa on keksitty.”
Ratsumiehen ja Viimeisten kiusausten täyttäessä 50 vuotta juhlitaan myös suomalaista ”oopperabuumia”. Sallisella ei teostaan tehdessä ollut siitä aavistustakaan.
”Oli täysi yllätys, miten hyvin yleisö otti uudet oopperat vastaan ja miten paljon ne saivat mediahuomiota. Joskus ajattelin aina vain uusien lehtijuttujen äärellä, että lopettakaa jo – Suomessa tehdään muutakin musiikkia.”
Ei siis ihme, että Korvat auki -säveltäjäpolvi alkoi puhua ”karvalakkioopperoista”. Termi oli Jouni Kaipaisen keksimä. Vaikka käsite on jo hyväksytty jopa tutkijapiireissäkin, Sallista se aikanaan harmitti.
”Tai oikeammin olin harmissani poikien puolesta, jotka kaikki tunsin, ja Jouni oli ollut oppilaananikin. Joku heistä myönsikin, että joukossa tyhmyys tiivistyy. Yksin kukaan heistä tuskin olisi näin lähtenyt leimaamaan kokonaista tyyliä.”
Kun soinnista tuli piperrystä
Vaikka Sallisen tyyli ja tekniikka ovat muuttuneet vuosikymmenestä toiseen, tietty käsityömäinen rakennustapa sekä uustonaalinen, melodinen pohja ovat säilyneet.
”Nuori säveltäjä on tietenkin vielä opettajan vaikutuksen alaisena, mutta mitä enemmän kokemusta tulee, sitä enemmän pystyy oppimaan itseltään – tarkastelemaan omia tuotoksiaan kriittisesti. Tätä tietä minä olen kulkenut. Kokeilin 1960-luvulla dodekafoniaakin, mutta pian totesin, että se vie musiikista klangin ja tekee siitä piperrystä.”
”Minulle materiaali on aina ollut musiikin keskiössä: elementeistä syntyy kokonaisuus. Vasta sen jälkeen tulee estetiikka. Monet nykyajan nuoret säveltäjät tuntuvat ajattelevan eri tavalla: ensin on estetiikka, ulkomusiikillinen aihe tai otsikko, ja sävellys muotoutuu niiden mukaan. Luodaan ensin maailma, jota musiikki sitten kuvaa.”
”Uudistuminen on ollut minulle luovuuden elinehto. Oopperatyö on pitkällinen ja yksinäinen prosessi, joten vaihtelu on tärkeää: jokainen teos luo ihan erilaisen maailman kuin edeltäjänsä: Punaisen viivan jälkeen tuli satumainen Kuningas lähtee Ranskaan, Kullervon jälkeen koominen Palatsi. Jousikvarteton tekeminen on aina kuin suihkussa kävisi.”
Ekologiset aiheet ovat nykyään nuorten säveltäjien suosiossa. ”Ymmärrän sen – onhan minullakin esimerkiksi konsertto klarinetille, alttoviululle ja kamariorkesterille, joka panee miettimään eläinten kohtelua. Epäilen kuitenkin, voiko musiikilla ottaa kantaa ja yrittää vaikuttaa politiikkaan niin kuin kirjallisuudessa voi.”
Musiikissa toki voi olla piilomerkityksiä. Niiden jäljille Sallinen pääsi vieraillessaan Moskovassa Neuvostoliiton säveltäjäyhdistyksen vieraana vuonna 1960. Hän tapasi mm. hiljattain edesmenneen Sofia Gubaidulinan. Virallisesti piti pönöttää systeemiin tyytyväisinä ja kipata vodkaa, mutta pinnan alla kuohui.
Sallinen on seurannut teostensa esitysmääriä kustantajansa tilastojen kautta, ja yhden teoksen suosio on ollut hänelle pieni yllätys: Kamarimusiikki III: Don Juanquijoten yölliset tanssit sellolle ja jousiorkesterille.
”Se kertoo siitä, että aikanaan Arto Noraksen kantaesittämä teos on syystä tai toisesta koskettanut muusikoita. Tämä onkin keskeinen tekijä siinä, säilyykö teos ohjelmissa vai painuuko se unohduksiin.”
”Kun sävelsin Kullervoa tai Kuningas Learia, totta kai tietoisuus Jorma Hynnisestä ja Matti Salmisesta nimirooleissa vaikutti ja inspiroi. Mittatilaustöissä on silti vaaransa jatkoesitysten kannalta, ja olen yrittänyt olla varovainen niiden suhteen.”
Aulis Sallisen sävellyskynä käy yhä, ja seuraava kantaesityskin on jo tiedossa: se on teos Uudenkaupungin Crusell-viikon fagottikilpailuun 2026. Hän asui 30 vuotta talvet Etelä-Ranskassa, mutta pandemian jälkeen hän totesi, että nyt reissaaminen riittää. ”Olen ajanut autolla noin 30 kertaa läpi Euroopan Itämereltä Välimerelle. Aikansa kutakin.”
Tässä iässä menneitä saa jo muistella. ”Poikani Tuomas tekee minusta elämäkertaa. Viime vuonna löysin yllättäen laatikoiden kätköstä ison tukun vanhojen teosteni luonnoksia ja muistiinpanoja. Siinähän sopivaa tutkittavaa pojalle.”
Artikkelikuva © Heikki Tuuli
